Blogivierailu: Opiskelun merkitystä etsimässä

Vieraileva kirjoittaja on yliopistonlehtori, dosentti Kaarina Mönkkönen Itä-Suomen yliopistosta.

Mustat pilvet ja merkityskato

Viimeisen vuoden aikana olemme saaneet kokea miltä tuntuu, kun elämä kapeutuu ja alkaa pyöriä jo puuduttavissa rutiineissa. Harmoniseen arkeemme asteli häirikkö, joka jätti jälkeensä laajaa tuhoa, pelkoa ja levittyi maailman laajuiseksi pandemiaksi. Alussa pandemiaan liittyvä keskustelu oli terveys- ja turvallisuuspainotteista. Sitten nousi huoli myös sosiaalisesta hyvinvoinnista sekä työn että opiskelun merkityskadosta. Vai oliko tuo kato ollut kytemässä jo aiemmin, nyt vain leimahti liekkeihin? Olivathan 2000-luvun ensimmäiset vuosikymmenet keskittyneet tehostamiseen, kiireeseen, vaatimuksiin nopeista tuloksista, mikä lisäsi myös uupumusta ja kroonista riittämättömyyden tunnetta. Ennen koronaa meillä oli kuitenkin suojanamme paljon tärkeitä sosiaalisia yhteyksiä niin työssä, opiskelussa kuin harrastuksissa. Koronan myötä arkeen jäivät jäljelle Teamsin mustat ruudut, yksin puurtaminen sekä tilanteet, joissa ollaan vain ’tiukasti asiassa’. Sosiaalisista suvantohetkistä vapautunut tila täytettiin tehokkaasti.

Mitä tämä muutos on merkinnyt yliopisto-opiskelijoiden arjessa? Mistä opiskelijat ovat löytäneet merkitystä opintoihinsa? Luen vuosittain suuren joukon opiskelijoiden tekemiä reflektiivisiä esseitä. Niissä saan tilaisuuden myös ’kuulla’, mitkä asiat he kokevat vaikeiksi ja mitkä puolestaan merkittäviksi. Syksyllä 2020 alkoi lisääntyä pohdinnat siitä, miten on vaikea löytää mielekästä juonta omalle opiskelulle. Opettajana asia minua alkoi askarruttaa ja sai peilaamaan asiaa myös omaan opiskeluaikaani.

Aloitin omat opintoni Tampereen yliopistossa reilut kolmekymmentä vuotta sitten. Kiirekoodia en vielä tuolloin ollut omaksunut enkä muista koskaan pohtineeni, että opintojen suorittamisessa olisi hoppu. Yksinkään en joutunut opiskelemaan, sillä aina oli mentävä paikalle, jossa oli paljon ihmisiä. Opintojen alussa liimauduimme opiskelukavereiden kanssa toisiimme, istuskelimme yliopiston kahviossa, jossa jatkoimme luennoilla syntyneitä ideoita maailmanparantajien painokkuudelle. Tuo kaikki oli välttämätöntä oman alan identiteetin kehittymisen kannalta. Toki aika kultaa muistot tehokkaasti enkä halua jatkaa tätä pidemmälle ’ennen vanhaan’ -muisteluani. Menneisyyden turha romantisointi saa muut haukottelemaan ja toteamaan, että emme enää elää käpylehmien ajassa. Nykyisin opettajat ovat paitsi aiempaa paremmin saavutettavissa, he ovat myös läheisemmässä suhteessa opiskelijoihinsa ja heiltä jopa uskaltaa kysyä, kun ei tiedä. Myös osallistuminen oppimiskeskusteluihin on aktiivisempaa. Puhuvat päät ovat vaihtuneet dialogisempiin opetusmetodeihin. Tässä ajassa on kuitenkin tärkeä pohtia, miten voisimme opettajina edistää sellaista hyvää, joka sitoisi meidät nykyistä enemmän yhteen ihmettelemään kiinnostavia kysymyksiä ja löytämään niille ratkaisuja.

Itä-Suomen yliopisto otti keväällä 2021 keskeiseksi agendaksi opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämisen. Tavoite on erittäin tärkeä, sillä sivistyneitä ja inhimillisiä ajattelijoita ei tuoteta liukuhihnalla. Kiihdytyskaistoilla ei myöskään ylitetä ajattelun rajoja. Länsimaisessa yhteiskunnassa ihannoimme nuoruutta, kauneutta, nopeutta ja voittamattomuutta. Ismo Björn, Jarmo Saarti ja Pirjo Pöllänen analysoivat suomalaisten ministerien puheiden muutosta 1990–2000-luvuilla tuoden esiin, että 2000-luvun puolella puheissa alkoi esiintyä yhä useammin sanat ”hyöty” ja ”tuottavuus” ja tämä koski myös puheita yliopistojen tehtävästä. (Björn, Saarti & Pöllänen 2008.) Myös sosiaalipsykologi Klaus Weckroth sivusi samaa asiaa tarkastellessaan Tampereen yliopiston strategiapuhetta, jossa määritellään kyllä tavoitteeksi ”resurssitehokkaat ja turvalliset ympäristöt, tutkimukseen perustuva älykäs yhteiskunta, älykkäitä kaupunkeja palvelevat tietoteknologiat”. Strategiasta kuitenkin puuttuvat sellaiset perusasiat kuten viisaus, ajatteleminen, hyvä elämä ja sitä edistävä tieteellinen kauneus, puhumattakaan keskustelutaitojen edistämisestä tai esimerkiksi ihmisten tiedonjanon kasvattamisesta. Onneksi ilmassa on myös vastapuhetta siitä, että emme ole koneita, robotteja ja ehtymätöntä voimavaraa, joka voidaan kuluttaa loppuun ja virittää työelämän huipuksi. Tavallisuuskin on kaunista, jos toiminta on itselle merkityksellistä ja se edistää parempaa maailmaa.

Työelämä tarvitsee kaikenlaisia ihmisiä, ajattelun moninaisuutta, inhimillisyyttä ja luovuutta. Asta Raami on tutkinut menestyneiden keksijöiden intuitiivista ajattelua. Hänen mukaansa kiire ja suoritus tuottaa tekoja, eikä ajattelua. Uudet oivallukset syntyvät henkilökohtaisesta virittäytymisestä, oman asiantuntijuuden ylittävästä ajattelusta sekä erilaisten näkökulmien kytköksistä. Kun ollaan uuden asian äärellä, hän kehottaa kuuntelemaan itseään, jopa iloitsemaan omasta ahdistumisesta, sillä silloin tietää olevansa matkalla kokonaan uusien oivallusten tielle. (Raami 2020.)  Opiskelussakin tämä olisi hyvä muistaa. Elämässä pitää olla rosoa, poluilta poikkeamista sekä vahvaa yhteyttä toisten ihmisten ajatteluun. Nykyisin opiskelijalta vaaditaan paljon: valppautta eri viestintäkanavien seuraamisessa, tietoteknistä näppäryyttä, massiivista tekstituotantoa, jatkuvaa yksin keksimistä, nopeaa valmistumista sekä taiteilua työn, opiskelun sekä perheen jännitteissä. Kaikkivoipaisuuden ja tehokkuuden tavoittelu sammuttaa näkökykyä ja luo illuusion siitä, että asiat ovat vain minusta kiinni. Jopa James Bond on uskaltautunut rikkoa tätä illuusiota. Siitä huolimatta, että Bond kykenee elvyttämään itsensä autoonsa ohjelmoidulla defibrillaattorilla ja kaivamaan jopa luodinkin rinnastaan, löytyy hänestä viimeisimmissä leffoissa myös herkkyyttä, inhimillistä heikkoutta ja jopa kyyneliä. Jos Bond on uskaltanut ulos yli-ihmisen kuorestaan, miksi siis me emme tekisi niin.

Opiskelu ja oman työn nelikenttä

Mistä siis syntyy opiskelun merkitys 2020-luvulla, kun kasvot ovat kadoksissa ja olemme kytkeytyneet toisiimme vain hyvin ohuella langalla eikä yhdessä ajatteluun ole liiemmin tilaisuuksia? Miltä fukseista tuntui aloittaa opiskelu oudolla piiloleikillä, jossa kaikki juoksivat piiloon, josta ei kuitenkaan voinut ketään etsiä tai edes huutaa tulemaan esiin? Miltähän minusta olisi aikoinaan tuntunut astella tyhjään yliopistoon?

Keväällä sain olla pitämässä kollegani yliopistolehtori Riitta-Liisa Kinnin kanssa opiskelijoiden Zoom-kahvilaa, jossa oli tarkoitus keskustella erilaisista opiskeluun liittyvistä asioista. Keskustelimme opiskelijoiden kokemuksista siitä, millaisia haasteita heidän opiskeluunsa liittyy sekä mitkä asiat ovat innostavia ja tuovat oppimisen iloa. Hyödynsimme työyhteisökouluttaja, dekkaristi Satu Roosin jäsentämää oman työn nelikenttää, jossa erilaisten työtehtävät tulevat arvioiduksi työn mielekkyyden ja jaksamisenkin näkökulmasta. Nelikentässä on neljä lokeroa, joihin laitetaan oman subjektiivisen arvion mukaan tehtäviä sen mukaan, ovatko kyseessä helpot rutiinit, kuluttavat rutiinit, vaativat, mutta innostavat tehtävät sekä ne, joissa osaaminen joutuu koville ja jotka kuormittavat. Pyysimme opiskelijoita sijoittamaan opiskeluunsa liittyviä asioita noihin neljään lokeroon.

Kuva 1. Oman työn nelikenttä (Satu Roos, Ks. Roos & Mönkkönen 2019)

Opiskelijat kuvasivat opiskeluun liittyviksi helpoiksi rutiineiksi (keltainen lokero) rutiinitehtäviä, kuten esimerkiksi sähköpostien läpikäynti, ”pakollisiin Moodle-keskusteluihin osallistuminen”, tiedotteiden seuraaminen Yammerista, oppimistehtävien viimeistely (muotoseikkojen tarkistamisen) sekä omien opintojen suunnitteleminen. On kuitenkin huomioitava, että nämä helpoilta tuntuvat rutiinitkin voivat olla monelle opintojaan aloittavalle kuluttavia. Ensimmäisenä syksynä mielessä risteilee paljon uusia käsitteitä, järjestelmät ovat vielä outoja eikä oikein tiedä, mistä ihmeen piilopaikasta ketäkin voisi etsiä. Keltaisella alueella olevat helpot rutiinit eivät siis vaadi paljoa osaamista. Ne ovat luonteeltaan tehtäviä, joita voisi hoitaa esimerkiksi perjantai -iltapäivänä, jolloin ei enää kannata ryhtyä isoihin ponnistuksiin. Helppojen rutiinien ääreltä mieli voi laskeutua helpommin viikonlopun viettoon.

Harmaalla alueella eli tylsiin ja kuluttaviin rutiineihin kuuluvat tehtävät ovat opiskelijoiden mielestä uuden kurssin tehtävien läpikäyminen ja aikatauluttaminen. Etänä yhteisten aikojen sopiminen koetaan raskaaksi, sillä useinkaan ei tunne muita ryhmän jäseniä eikä kaikkia edes saa aina kiinni. Rasittavaa on myös, jos ryhmä ei ole kovin aktiivinen ja osa joutuu vetämään kivirekeä muidenkin edestä. Ajankäytön suunnitteluun tulee haasteita, kun on samaan aikaan useita tehtäviä ja päällekkäisiä luentoja. Puolestaan liian väljä aikataulu heikentää tehoa, kun asiat jäävät liiaksi omalle vastuulle. Väsyttäviksi koettiin myös nauhoitettujen luentotallenteiden seuraaminen. Tuo viesti pysäytti meidät pohtimaan tallenteiden merkitystä uudelleen. Olemmehan me opettajat viime aikoina tehtailleet melkoisen määrän opetustallenteita ja Mooceja. Tuo tehotuotanto on herättänyt itsessä jopa ihastusta kaikessa nopeudessaan ja kätevyydessään. Mutta kätevyys ’meille´– yhtä vähän kuin tehokkuus – ei saisi olla ainoa mittari, sillä opiskelijat kaipaavat opitun tietoaineksen yhteistä merkityksellistämistä. Edellä itsekin kritisoin omani aikani yksisuuntaisia luentoja, eikö tässä ajassa pitänyt jo toimia toisin?

Punaiseen lokeroon, jossa osaaminen joutuu lujille ja asiat koetaan rasittavina, sijoittuivat tehtävät, jotka liittyvät opintojaksoihin, joissa ollaan kokonaan uuden asian äärellä tai jos työmäärä on kohtuuttoman suuri eikä aika tunnu riittävän sen hoitamiseen. Sellainen myös rasittaa, jos opettaja antaa himmeän ja lavean tehtäväksi annon, tyyliin: ’kirjoita jotakin kiinnostavasta aiheesta’. Kenellä sellaiseen enää löytyy inspiraatiota tällaisen vuoden jälkeen? Myös epäselvät ohjeet, niiden suuri vaihtelu opettajien sekä oppiaineiden välillä kuormittavat ja vähentävät innostusta. Ohjeiden arvailu itsekseen vie kohtuuttomasti voimavaroja. Itsekin olen vuoden aikana oivaltanut, miten tärkeitä keskustelut kahvilassa ja yliopiston käytävillä olivatkaan myös muistin ja oman ymmärryksen tarkistamisen kannalta.

Innostaviksi ja vaativiksi tehtäviksi opiskelijat mainitsivat pitkien esseiden kirjoittamisen, sillä niissä saa kehitellä omaa ajatustaan. Innostusta tuottaa myös eteneminen opiskeluissa ja ’kunnon’ palautteen (numero ei riitä) saaminen omista tuotoksista. Onhan tärkeä saada tietää, mihin suuntaan oppimisessaan on kehittymässä. Hienoja kokemuksia syntyy myös innostavissa ryhmätöissä, joissa ennestään tuntemattomat opiskelijat tulevat tutuiksi, sitoutuvat yhteiseen työhön ja saavat yhdessä jotain hienoa aikaiseksi. Näitä yhdessä kehittelyn iloja opiskelijat kuvaavat usein myös monitieteisillä opintojaksoilla.

Monet edellä kuvatut asiat olivat hyvin konkreettisia tekemisiä, mutta keskustelut opiskelijoiden kanssa ja kirjoitetut esseet viestivät laajemmasta opiskeluun liittyvästä yksinäisyydestä. Inhimillinen ja arvokas oppiminen on saatava takaisin.

Opiskelun merkityksellisyyden elementtejä

Aloittaessani tämän blogin kirjoittamista pohdin, pitäisikö minun antaa neuvoja itsestä huolehtimisesta, riittävästä unesta, ajan hallinnasta tai palautumisesta. Kaikki ovat varsin oleellisia asioita, mutta tiedämme ne jo sanomattakin.

Olemme tutkimusryhmässämme tutkineet suomalaisten kokemaa arvokkuutta ja merkityksellisyyttä (Mönkkönen, Tapani, Salonen & Kokkonen 2021). Aineisto (N=970) kerättiin juuri ennen koronapandemiaa hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja eri ikäisiltä ihmisiltä. Halusimme tietää, mitkä asiat tuottavat arvokkuutta ja merkityksellisyyttä sekä mitkä tekijät niitä puolestaan loukkaavat. Tutkimissamme tarinoissa emme havainneet minäkeskeistä puhetta lainkaan, vaikka julkisuudessa esitetään usein huolta aikamme itsekeskeisyydestä. Sen sijaan arvokkuutta ja merkityksellisyyttä määrittivät neljä keskeistä asiaa: kannattelevat suhteet, arvonanto yhteisössä, toimijuus, sekä jokin kiintopiste eli horisontti.

Niin korona-aikana kuin sen jälkeen olisi tärkeä selvittää, millaiset kannattelevat suhteet edistävät opiskelua, millainen oppimisyhteisö vahvistaa arvokasta oppimista ja miten oppimisessa saisi kukin mahdollisuuden kehittyä täysiin mittoihinsa. Horisontti avautuu paremmin, kun opiskelija saa tilaisuuden pohtia yhdessä muiden kanssa oman oppiaineensa tärkeyttä, työllisyysnäkymiä ja miten omalla tietämyksellä voidaan luoda parempaa yhteiskuntaa. Opettajilla on tuon keskustelun ylläpitäjinä myös tärkeä rooli. Tarvitsemme vuorovaikutusta, pysähtymistä, arvostuksen osoittamista, jopa ripauksen myös leikkisyyttä. Tietokirjailija Jani Kaaron mukaan yliopistojen tulisi olla pikemminkin leikillisen tutkimuksen ja oppimisen kehtoja, kuin keskittyä pelkästään tutkimaan vain varmasti vaikuttavia asioita. Toimittaessa niin sanotusti varman päälle, saattaa näkökentän ulkopuolelle jäädä kiinnostavia seikkoja todellisuudesta ja tekemisen syvempi merkitys saattaa kadota.

Lähteet:                                    

Cup of Therapy 2020. Tunti tunnilta tuntien. Gummerus. https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512420094/cupoftherapy-tunti-tunnilta-tuntien/

Björn, Ismo, Jarmo Saarti & Pirjo Pöllänen (2017). ”Päätettiin turvata yliopistojen rahoituksen pitkäjännitteisyys!” Opetusministereiden poliittinen puhe ja yliopistolaitoksen uudistus vuosina 2005–2015. Yhteiskuntapolitiikka 82:1,76–85.

Raami, Asta (2020). Intuitio3 Yhteys mahdottomaan ratkaisuun. Helsinki: Otava.

Roos Satu, Mönkkönen Kaarina (2019) Ihmisiksi työssä. Työyhteistaidoilla yhteistä vaikuttavuutta. Unipress.

Weckroth Klaus (2020). Kaiken järjen mukaan. Tampere: Bod-books.